MAROKKO HELMIKUU 2020
ALKUTUNNELMAA
Marokkoon.....
Olimme sunnitelleet jo pitemmän aikaa Marokon reissua, ja liput olikin hankittu hyvissä ajoin.
En ollut tavannut mieheni perhettä kasvotusten, ja tunteeni ennen reissua vaihtelivat laidasta laitaan. Tosin fiilikseni perheestä olivat ihanat, ja koin kyllä heidän aidon välittämisen ja rakkauden aina videopuheluiden välityksellä. En kuitenkaan tiennyt, mitä odottaa reissulta. Tiesin vain, että meidän on mentävä. Huomasin kyllä, että miestänikin välillä jännitti uusi tilanne. Lisäksi en ollut matkustanut mieheni kanssa niin pitkä matkoja vielä aiemmin, ja pelkäsin, miten hän ottaa omat heikkouteni matkustamisessa. Olenko riittävän reipas, rohkea ja vahva....rakastaako perhe minua....näitä omasta menneisyydestä kumpuavia pelkoja oli paljon. Voi, kun olisin jo silloin kuunnellut miestäni, ja ollut juuri oma itseni.
Positiivista oli, että minun perheeni täällä rakastaa miestäni ja luottaa häneen täysin, eikä heillä nyt ollut sitä suurta huolta ja tuskan taakkaa kannettavana, mikä oli aina mukana aiempina vastaavilla reissuilla elämässäni.
Lähdimme tammikuun viimeisellä viikolla ajelemaan kohti Etelä-Suomea. Jäähyväiset ovat aina epämiellyttäviä, varsinkin, kun oloni oli hieman epävarma. Takana oli tiukka työputki meillä molemmilla, ja olo oli hieman epätodellinen.
Lähdimme erittäin talvisesta säästä. Koko matkan satoi jotain: vettä, räntää ja lunta. Tampereelle pysähdyimme mieheni ystävän luona, ja saimme jo esimakua Marokon ruuista; söimme Couscousia. Tampereelle oli juuri tullut valtavasti lunta.
Yritän aina sanoa, että pitää nauttia jo matkasta, eikä odottaa aina perillepääsyä. Menomatkamme pysähdyksineen kesti noin 8 tuntia, ja siinä pimeydessä olo oli, kun olisi pussi päässä. Mutta niin ihana oli saapua Helsinkiin, jossa meitä odottivat Minna ja Arto. Voi, miten rakkaita ihmisiä ja todellisia ystäviä. Meille oli laitettu sängyt valmiiksi ja tuttu ja turvallinen paikka, missä olen aika monta kertaa yöpynyt. Ihana on huomata, että todellinen ystävyys ei katoa, vaan vahvistuu vaan....emme olleet tavanneet pitkään aikaan, ja monenlaista oli tapahtunut siinä välissä. Jatkoimme kuitenkin siitä, mihin olimme viimeksi jääneet.
Mieheni otettiin ihanasti mukaan porukkaan ja ystävyys laajeni. Seuraavana päivänä vietimme Minnan synttäreitä, ja kävimme syömässä turkkilaisessa ravintolassa, joka oli kyllä yksi parhaimmista, mitä olen Suomessa kokenut.
LENTO AGADIRIIN
Lentomme lähti aikaisin lauantai-aamuna Helsingistä. Auton jätimme Minnan ja Arton pihaan, ja testasimme uber-taksia...kentälle päästiin. Kentällä selvitykset ja ravaamiset eivät ole yhtään mun juttu, mutta niistäkin selvisimme ja Norwegianin vaatimattomalla koneella lensime Agadiriin. Olen luonteeltani kärsimätön, ja 6 tunnin lento on mielestäni pitkä. Monta kertaa sanoin, että tää on paljon rankempaa kuin työpäivä.
Sateesta lensimme kuitenkin aurinko kohti.
Marokkoon.....
Olimme sunnitelleet jo pitemmän aikaa Marokon reissua, ja liput olikin hankittu hyvissä ajoin.
En ollut tavannut mieheni perhettä kasvotusten, ja tunteeni ennen reissua vaihtelivat laidasta laitaan. Tosin fiilikseni perheestä olivat ihanat, ja koin kyllä heidän aidon välittämisen ja rakkauden aina videopuheluiden välityksellä. En kuitenkaan tiennyt, mitä odottaa reissulta. Tiesin vain, että meidän on mentävä. Huomasin kyllä, että miestänikin välillä jännitti uusi tilanne. Lisäksi en ollut matkustanut mieheni kanssa niin pitkä matkoja vielä aiemmin, ja pelkäsin, miten hän ottaa omat heikkouteni matkustamisessa. Olenko riittävän reipas, rohkea ja vahva....rakastaako perhe minua....näitä omasta menneisyydestä kumpuavia pelkoja oli paljon. Voi, kun olisin jo silloin kuunnellut miestäni, ja ollut juuri oma itseni.
Positiivista oli, että minun perheeni täällä rakastaa miestäni ja luottaa häneen täysin, eikä heillä nyt ollut sitä suurta huolta ja tuskan taakkaa kannettavana, mikä oli aina mukana aiempina vastaavilla reissuilla elämässäni.
Lähdimme tammikuun viimeisellä viikolla ajelemaan kohti Etelä-Suomea. Jäähyväiset ovat aina epämiellyttäviä, varsinkin, kun oloni oli hieman epävarma. Takana oli tiukka työputki meillä molemmilla, ja olo oli hieman epätodellinen.
Lähdimme erittäin talvisesta säästä. Koko matkan satoi jotain: vettä, räntää ja lunta. Tampereelle pysähdyimme mieheni ystävän luona, ja saimme jo esimakua Marokon ruuista; söimme Couscousia. Tampereelle oli juuri tullut valtavasti lunta.
Yritän aina sanoa, että pitää nauttia jo matkasta, eikä odottaa aina perillepääsyä. Menomatkamme pysähdyksineen kesti noin 8 tuntia, ja siinä pimeydessä olo oli, kun olisi pussi päässä. Mutta niin ihana oli saapua Helsinkiin, jossa meitä odottivat Minna ja Arto. Voi, miten rakkaita ihmisiä ja todellisia ystäviä. Meille oli laitettu sängyt valmiiksi ja tuttu ja turvallinen paikka, missä olen aika monta kertaa yöpynyt. Ihana on huomata, että todellinen ystävyys ei katoa, vaan vahvistuu vaan....emme olleet tavanneet pitkään aikaan, ja monenlaista oli tapahtunut siinä välissä. Jatkoimme kuitenkin siitä, mihin olimme viimeksi jääneet.
Mieheni otettiin ihanasti mukaan porukkaan ja ystävyys laajeni. Seuraavana päivänä vietimme Minnan synttäreitä, ja kävimme syömässä turkkilaisessa ravintolassa, joka oli kyllä yksi parhaimmista, mitä olen Suomessa kokenut.
LENTO AGADIRIIN
Lentomme lähti aikaisin lauantai-aamuna Helsingistä. Auton jätimme Minnan ja Arton pihaan, ja testasimme uber-taksia...kentälle päästiin. Kentällä selvitykset ja ravaamiset eivät ole yhtään mun juttu, mutta niistäkin selvisimme ja Norwegianin vaatimattomalla koneella lensime Agadiriin. Olen luonteeltani kärsimätön, ja 6 tunnin lento on mielestäni pitkä. Monta kertaa sanoin, että tää on paljon rankempaa kuin työpäivä.
Sateesta lensimme kuitenkin aurinko kohti.
MARRAKECH
Tuo ihmeellinen tuhannen ja yhden yön satujen kaupunki. Tästä kertovat ehkä eniten kuvat. Minä nautin täysillä ja tunsin samanlaista iloa ja innostusta, kuin pieni lapsi. Imin elämää kaikin aistein. Kaunis luonto, juuri kukkaan puhkeamassa oleva luonto, vesisuihkulähteet, sadat ja sadat "hevoskutsit" ja se ihana läpi vuorokauden kuuluva kavioiden kopina. Otimme myös itse ikimuistettavan reissun hevosvaunuilla, jossa meitä kuljetti ja opasti 30 vuotta työtä tehnyt vanhempi mies. Näimme kaikki Marrakechin tärkeimmät nähtävyydet ja kierroksen lopuksi jäimme Tuhannen ja yhden yön torille, missä meitä viihdyttivät mm. käärmeet, apinat ja ihana musiikki.
Vuokrasimme koko matkamme ajaksi auton, mikä oli todella hyvä valinta. Näimme niin paljon kaikkea ihanaa ja mielenkiintoista, kun ajelimme kohti Sidi Slimanea, missä perhe asuu. Marokon liikenne oli kyllä todella hurjaa, välillä "kuin sota", sanoi mieheni. Hän ajoi todella taitavasti, myös suurimmissa ruuhkissa. Välillä kysyttiin neuvoa ohikulkijoilta. Hyvin osattiin. Matkalla oli paljon katsomista ja pydähdyimme kivoihin kahviloihin ja huolto-asemille. Jo menomatkalla ihastuin marokkolaiseen vaahdotettuun maitokahviin "nussnussiin". Sitä juotiin aina ja joka paikassa. En tiedä, mikä voisi olla parempaa.
Yövyimme vaatimattomissa, mutta kivoissa ja niin arabityylisissä hotelleissa. Oli ihana istua sametinpehmeässä yössä tähtitaivaan alla hotellin parvekkeella ja seurata kaupungin yöelämää...se hevosten kavioiden kopse, kaukaa kuuluva musiikki tuudittivat hyvään uneen.
Marokon moottoritiet olivat tosi hyvässä kunnossa ja nopeusrajoitus 120. Huristelimme läpi vuorien, lammaslaumojen ja aasien. Välillä pysähdyttiin ostoksille tai kahville.
MAROKKOLAINEN ILTA
Liityimme muihin turisteihin ja menimme järjestetylle retkelle marokkolaiseen iltaan. Meillä oli kuljetus minibussilla jonnekin keskelle ei mitään. Kun kävelimme paikalle, eteemme avautui uskomaton näkymä: linnoja, palatseja, väriä vaihtavia vesialtaita, historiaa, luolia aarteineen, eläimiä. satoja kansallispukuihin pukeutuneita tanssijoita ja soittajia, ja valtava sali, jonne meidät ohjattiin omaan pöytään. Koko illan ajan meitä viihdytettiin erilaisin tempuin ja tanssein, sekä musiikilla. Samalla kannettiin pöytään marokkolaisia ruokia, joita ei todellakaan kaikkia voinut jaksaa syödä, mutta mielenkiintoisia makuelämyksiä. Ilta/ alkuyö huipentui show:n isolla piha-alueella, jossa musiikin tahdissa hevoset laukkasivat ja ratsastajat ratsastivat mitä hulluimmissa asennoissa, pää alaspän. Välillä hevokset syöksyivät pamauksen tahdissa. Kaiuttimista soi hieno musiikki.
Ja minä ihailin pieniä aaseja niin paljon, että yksi mies toi aasin minun lähelle ja olisin saanut mennä sitä silittämään areenalle.
JATKUU.....
Kommentit
Lähetä kommentti